Kirkkonummi - asuinpaikasta kotipaikaksi

Etusivu Kirkkonummi Retkelle Lähieräilyä: Iltakävelyllä karhun kanssa

Lähieräilyä: Iltakävelyllä karhun kanssa

Sähköposti Tulosta

joku muu nalle - Verkkonummi.fi

Neidonkallion lähimetsissä maanantaina 23.7.2012

Lähdin kävelylle illansuussa sekä tuulettamaan ajatuksia että kehoa, kun olo tuntui jotenkin liikaa syöneeltä. Keli oli sellainen "sataako vai eikö sataa" ja sadekuuroja oli jo mennyt yli muutamia iltapäivän aikana. Niinpä pukeuduin mataliin kumisaappaisiin ja vielä aika uusiin kelmusadevaatteisiini, tarkoituksena testailla niidenkin hyvyyttä hiukan lisää. Ja selkään päiväreppuni, jota käytän kaikilla maastopyöräkeikoillani. Nyt se sai kantaa oikeastaan vain paria puhelinta, navigaattorien ominaisuuksissa.

Otin suunnaksi talostamme kilometrin suoraan pohjoiseen sijaitsevan pienen metsäalueen, joka kartoissa esiintyy lähinnä nimellä Storkärr. Olenhan senkin poikki kulkenut kerran tai pari joskus, mutta jotenkin tuntui, etten tunne vielä sitä seutua hyvin ja että se hiukan kiehtoo kallioineen ja synkkine korpimetsineen.

En suunnistanut sinne nyt lyhintä reittiä, joka kulkee yli Ingelsinjokeen laskevan pikkupuron rotkon, koska en ollut varma kuinka hyvin pääsisin siitä yli lyhyine saappaineni näin märkänä aikana. Tallustin sen sijaan puuportaita alas muuntoasemalle, siitä Isontammentietä ja sen jatkona olevaa metsäautotietä Frankbäckin metsäpellon laitaan. Ja siitä sitten metsään, suoraan länttä kohti.

Nousin ensin alueen suurimman kallion laelle, missä olin näköjään ollut ennenkin. Ja sieltä alas lounaan suuntaan, missä näkyi valoa puiden lomasta. Tulin rinteessä ja notkelmassa olevan suuren, pitkittäisen hakkuuaukean laitaan, jota jatkoin vähän matkaa luoteen suuntaan, kunnes menin takaisin metsän sisään, kääntyen pohjoiseen.

Melkein heti havaitsin taas hiukan valoisamman läikän oikealla puolellani metsän keskellä ja menin toki katsomaan sitäkin. No siinähän oli pienenpieni soinen metsälampi! Niin pieni, ettei sitä ole merkitty edes peruskarttaan, eikä se näy myöskään nykyisissä satelliittikuvissa. Mutta kasveistaan päätellen kuitenkin sellainen, jossa on vettä aina tai ainakin suurimman osan sulaa vuotta. Otin siitä tietenkin valokuvan älypuhelimellani. Samalla otin takin pois päältäni ja pakkasin sen reppuun, koska keli oli sen verran lämmin ja ainakin niin kostea, että hikosin liikaa takki päällä.

Jatkoin matkaani nyt polkua pitkin koillisen suuntaan, läpi korpimetsän, jossa oli tällä kelillä ja tähän aikaan päivästä (klo 19:25) aikamoisen hämärää. Havaitsin edessäni oikealla kallioseinämän, jollaisen olemassaoloa täällä ensin ihmettelin, mutta tajusin sen sitten olevan juuri sen saman kallion jyrkkä luoteisreuna, jonka laella olin hetki sitten vieraillut.

Kuusimetsä - Kirkkonummi - Verkkonummi.fi

Samoilla hetkillä olin näkevinäni jotain pientä liikettä kaukana vasemmalla, synkän kuusimetsän seassa, missä näytti olevan jotain puiden juurakoita tms. Tällaisia aistimuksiahan tulee ja on tullut ainakin minulle silloin tällöin metsissä liikkuessani. Joskus jään tuijottamaan liikkuuko siellä todellakin joku eläin, useimmiten en viitsi, koska ikinä en ole sitten nähnyt mitään.

Tällä kertaa kuitenkin pysähdyin tuijottamaan. Ja näin siellä hahmon, joka voisi olla vaikka karhu! Tumma möykky, joka oli pitempi kuin korkea ja jolla oli niin kuin pääkin oikeassa reunassa, ehkä. Siellä, arviolta noin 150 metrin päässä, muiden tummien hahmojen joukossa. Ennen kuin ajatus ehti edes kunnolla sähköistää minut, tuo hahmo nousi pystyyn! En usko montaakaan sekuntia sinne enää tuijottaneeni, mutta ainakin sen aikaa hahmo pysyi taas aivan liikkumattomana.

Minä lähdin siitä oitis hiljaa kävelemään samaan suuntaan, minne olin ollut menossa. Siis suoraan kohti koillista, missä tiesin lähimpänä olevan suurimman väylän – eli pienen metsäautotien. Kävelin hyvin hiljaisesti ja hiippaillen, katsellen koko ajan enemmän taakseni kuin eteenpäin. Mitään ei siellä kuitenkaan näkynyt eikä kuulunut. Eteen tuli saman tien Frankbäck-puron rotkomainen uoma, jonka sain ylitettyä ja penkan reunaa ylös kiivettyä, nytkin vain taakseni katsellen. Ja siitä eteenpäin vauhtia kiihdyttäen ylös loivaa mustikka- ja saniaisrinnettä sille Frankbäckin niitylle vievälle metsäautotielle. Ja sitä lähdin sitten pohjoiseen, koska halusin tehdä mahdollisimman paljon etäisyyttä äsken tummassa metsässä näkemääni hahmoon.

Jatkoin hyvin vauhdikasta kävelemistä ohi GSM linkkitornin ja melkein Ingelsintielle saakka. Juuri sitä ennen käännyin oikealle polulle, joka vie Ingelsintien suuntaisesti Lodängenin eteläpuolisille isoille kalliolle, mistä pääsee hyvää polkua pitkin takaisin Neidonkalliolle vievälle metsäautotielle. Siellä kallioilla etäisyyttä äskeisen tapahtuman paikkaan oli jo varmasti kilometrin verran linnuntietä ja hermopaine väheni sen verran, että katsetta uskalsi pitää jo hiukan enemmän etusektorissa. Samalla kyllä toki koko ajan myös oikealle puolen vilkuillen. Metsäautotietä sitten kävellessäni vasta ekan kerran mieleen tuli mukana oleva älypuhelin ja sen kamera. Ja se, että voisi soittaa Ritulle kotiin ja kertoa miten jännittäväksi tämä pieni metsälenkki oli muodostunut. Mutta ajattelin sitten olla hermostuttamatta häntä ja kertoa vasta kotona.

Lompsin oikein ripeää vauhtia metsäautotien kääntöpaikalle ja siitä ekan mäennyppylän ja notkon yli isolle mäelle. Mäkeä alaspäin kävellessäni näin sitten jotain liikettä edessäni, alarinteessä, metsätien oikealla puolella. Kohdassa, missä metsätien keskellä kulkeva polku tekee pienen mutkan, vaikka itse tie on siinä viivasuora. Ajatukseni kulkivat ratoja; ihminen, koira, peura. Koska tämä metsätie on yksi koko alueen vilkkaimpia ulkoilureittejä. Sattuneesta syystä aistini olivat kuitenkin yhä hyvin herkässä tilassa ja jähmetyin salamannopeasti katselemaan tarkemmin mitä siellä nyt oikein on. Samalla ajatuksissa pyörähti myös se, että eihän tästä paikasta ole varmaan ainakaan kilometriä enempää suoraa etäisyyttä siihen havaintopaikkaani

Metsätie - Kirkkonummi - Verkkonummi.fi

Nytkin etäisyyttä oli reilut sata metriä. Mutta valoisuus ja näkyvyys paljon paremmat. Jokin tummanruskea siellä oli tien oikealla puolella tai osittain ojassa. Liikkui välillä vähäsen, mutten saanut siitä mitään selvää kun tienvieren pensaat ja peittivät näkyvyyttä. Kunnes hahmo nousi vähän enemmän pystyyn ja näin hetken ajan aivan selvästi karhun pään ja korvat! Ei voi olla totta! Sama kuvio uudelleen! Myös niin, että aloin hyvin hiljaa kävellä takaperin.

Viimeinen näköhavaintoni oli juuri samanlainen kuin ensimmäinenkin. Joku tukevan tai pullean näköinen ruskea möykky tien oikeassa laidassa, pääosin heinien seassa. Mitään merkkiä en ollut nähnyt siitä, että otus olisi havainnut minut, muttei tuo yhtään rauhoittanut. Luultavasti en sitä edes osannut ajatella silloin, vaan vasta jälkeenpäin tilannetta miettiessäni.

Heti päästyäni kunnolla mäen harjan taakse, lähdin juoksemaan niin kovaa kuin jaksoin kumisaappaissani ja koko ajan olan yli katsellen. Samaa kyytiä jatkoin kääntöpaikalta oikealle ja lyhyen polun Dalkullantielle, missä vasta jatkoin kävellen. Kun en jaksanut juosta pidempään. Tietä kävellessäni olin tuskallisen tietoinen siitä, että suora etäisyys äskeiseen paikkaan ei ollut välttämättä 300-400 metriä pidempi. Mutta tuolla taipaleella oli sentään taloja muutaman sadan metrin välein ja suunnittelin koko ajan mihin pihaan juoksisin, jos havaitsisin ison otuksen jossain. Tai edes epämääräistä liikettä jossain metsässä, tien oikealla puolen!

Päästyäni peltoaukealle ja saatuani ainakin 100 metriä etäisyyttä lähimpään metsään, soitin kotiin ja kerroin lyhyesti mitä oli tapahtunut. Vaimon numeron ollessa varattu, kerroin isäpapalleni, joka oli meillä kylässä. Jatkoin siitä sitten asfalttitielle (Sepänkyläntie), Gesterbyhyn ja lopulta takaisin Neidonkalliolle. Matkaa tälle pienelle iltakävelylenkilleni kertyi lopulta yhteensä melkein kymmenen kilometriä ja jalkani tuntuivat kipeiltä kotona, kun oli tullut vissiin mentyä pitkiä matkoja aika paljon Nokia-saappaiden runkonopeutta kovempaa.

Että semmoinen pieni iltakävely tällä kertaa.

PS1. Oma käyttäytyminen

Tätä kysyi minulta pari muutamasta erähenkisestä tuttavastani, joille kerroin heti samana iltana kokemuksestani tekstiviestillä. "Otithan valokuvia?" Ja olen toki muutenkin muistellut ja miettinyt tosi monta kertaa sitä, mitä oikein koin ja mietin noiden hetkien aikana. Koetin ne tuntemukset jo parhaani mukaan ylös tuohon kirjailla, mutta pari lisäkettä vielä. Yhtään mitään muuta ajatuskuviota en muista noiden hetkien ajalta, kuin sen että, "nyt pois täältä mahdollisimman eleettömästi ja hiljaa". Ja mahdollisimman eri suuntaan. Siinä se. Ei tullut mieleen mukana olevat kamerat, eikä yhtään mikään muukaan. Tuon ajatuksen ja käyttäytymismallin syntyäkään en oikein hyvin tiedä. Ainakaan se ei tapahtunut minään rationaalisena järkeilynä karhujen käyttäytymisestä ja parhaista survival-taktiikoista siellä paikalla. Sen täytyy olla joko: A) Aiemmin analysoitu ja alitajuntaan jäänyt malli, tai B) Pelkkä typerän saaliseläimen käyttäytymismalli jostain aivorungon alaosista.

Karhunkierros - Kirkkonummi - Verkkonummi.fi
PS2. Havaintojen varmuus ja todellisuus

Mitään satavarmaa todistettahan minulle ei noista kohtaamisista jäänyt. Ei niitä valokuvia, jotka olisivat toki parhaimmillaankin olleet jotain vähäistä ruskeaa jossain. Hyvä tai edes kelvollinen kuva vaatii tarkkaa tähtäämistä, lähietäisyyttä tai pitkää teleobjektiivia, valoa, sekä oikean hetken odottamista, joista mikään ei toteutuisi tuollaisessa tilanteessa, vaikka sen kamerankin tajuaisi ja uskaltaisi esiin ottaa.

Vasta kolme päivää myöhemmin pääsin tutkimaan jälkimmäistä kohtaamispaikkaa metsäautotiellä. Ja löysin kyllä jokusia kaatuneita heiniä sekä saniaisia juuri siitä paikasta, missä karhun näin. Ja mittasin etäisyyden minun havaintopaikastani siihen olevan 125 metriä. En kuitenkaan löytänyt mitään selkeitä jalan tai tassunjälkiä, en karhun enkä muunkaan eläimen.

Skannasin myös hiukan pusikkoista lähimetsää tien vierellä, samoin tuloksin, enkä myöskään nähnyt ainuttakaan isoa paskakasaa siellä. Vain jokusia eri ikäisiä hirven jätöksiä. Ekan kohtaamisen paikkaa suunnittelin meneväni tutkimaan vajaan viikon päästä, kun ehkä kerkiän lenkille sopivaan aikaan.

Siis ei mitään muita todisteita kuin yksi silminnäkijän lausunto. Eli en pysty vakuuttamaan ketään satavarmasti siitä, että todella karhun kohtasin. Mutta itselläni on asiasta täydellinen varmuus, omiin silmiinsä uskoo varmasti.

PS3. Karhujen käyttäytyminen

Sattuneesta syystä kaivelin sitten seuraavina iltoina paljon tietoa suomalaisesta kansalliseläimestämme ruskeakarhusta, latinankieliseltä nimeltään Ursus Arctos, sekä sen ja ihmisen kohtaamisista. Ihan kaikki asiat karhun käyttäytymisen kuvauksissa sopivat kyllä millilleen minun kokemuksiini. Tässä ne:

Karhu välttelee ihmistä. Joka paikassa kerrotaan, miten karhut välttävät kosketusta ihmisen kanssa parhaansa mukaan. Ne vaeltavat paljon laajoilla reviireillään (50-200 km2) ja niiden sekä ihmisten tiet risteävät luultavasti tuhansia kertoja vuodessa esim. Suomessa. Mutta ihminen ei tiedä noista mitään, koska karhut välttävät kosketusta erittäin tehokkaasti ja kykenevät liikkumaan metsässä hiljaa.

Aistit. Karhulla on erittäin tarkka kuulo ja hajuaisti, mutta varsin huono näkö. Niillä on vaikeuksia havaita esim. liikkumatonta ihmistä. Tätäkään en tietenkään tajunnut silloin metsässä, mutta samana iltana oli helppo havaita, että minä olin molemmilla kohtaamiskerroilla (sekä niiden välissä) koko ajan tuulen alapuolella karhuun nähden. Eli hajuaistimusta minusta ei ole voinut saada, eikä varmaan helposti kuulohavaintoakaan vastatuuleen. Minä nimittäin tykkään liikkua metsissä hiljaisesti. Se on tietenkin huonoin mahdollinen strategia karhujen varalle ja on nyt juuri ankaran puntaroinnin alla. Mutta eiköhän minun karhuntapaamiskiintiöni ole nyt sitten saavutettu ja ylitetty, joten hiljainen luonnon havainnointi jatkunee... Paitsi jospa kuitenkin laitan päiväreppuni vakiovarusteeksi vielä myös jonkun kilikellon, mahdollisia tulevia tosi kaukana tosi yksin –tilanteita varten.

Karhu käyttäytyy - Verkkonummi.fi

Käyttäytyminen. Normaali karhun käytös on sellainen, että kuultuaan tai haistettuaan jotain, ne nousevat pystyyn ja tutkivat ympäristöään hievahtamatta. Juuri noin näytti tapahtuvan siellä hämärässä metsässä ekalla kohtaamisellamme. Toisella taas näytti siltä, että mitään havaintoa ei tapahtunut. Havaittuaan jotain, karhu joko A) Jättää sen sikseen (orava, lintu), B) Hipsii tiehensä (ihminen), C) Lähtee saalistamaan (peura, hirvi), D) Hyökkää. Viimeisin käyttäytyminen kahdesta mahdollisesta syystä: 1. Pentujen puolustaminen. 2. Säikähdys ja hämmennys. Kakkostapauksia ovat sellaiset, joissa ihminen on sattunut onnistumaan yllättämään karhun aivan lähellä (5-30m). Sekalaisista syistä. Ihmiset liikkuvat myös hyvin hiljaa joskus ja karhut voivat olla katveessa tuulen, maastoesteiden yms. vuoksi. Meidän eka kohtaaminen sopii tietenkin tuohon b-malliin.

PS4. Ilmahavaintoja

Matkustaessani autolla jonnekin pohjoisen suuntaan vähän myöhemmin syyskesällä, kävin lounaalla paikassa, jonka nimi oli muistaakseni "Karhunpesä". Siellä kun oli kaikkea aiheeseen liittyvää hirsirakennuksen seinillä, niin kerroin sitten paikan pitäjälle minun uskomattomasta kokemuksestani tuolla ruuhka-Suomessa.

Tämä rouva helähti nauramaan, sanoen hänen kyllä tietävän miten paljon karhuja liikkuu eteläisenkin Suomen metsissä. Miehensä kun harrastaa kuumailmapallolla lentämistä ja kertoo kuulemma joka vuosi seuraavanlaisista havainnoista nimenomaan syyskesällä. Alhaalla metsissä näkyy siellä täällä marjastajia selät kippurassa tai kävelemässä. Ja heidän välissään pujottelemassa karhu! Mitään havaintoja eikä raportteja noista ei koskaan tule, koska kukaan siellä alhaalla ei tiedä asiasta mitään. Siis kukaan muu kuin se karhu, joka siellä menestyksekkäästi harjoittaa ikiaikaista elämistään - nykyään enemmin ja enemmin ihmisten seassa.

Muut kuvat ja teksti --Kari

Karhukuvat kuvapankeista

Kommentit (1)Add Comment
...
Kirjoittanut elp, 03.06.2014
Kiitos riemastuttavasta raportista. Tuntuu upealta ajatella, että mesikämmen piileksii lähiseuduilla eikä meillä ole siitä hajuakaan, - toisin kuin sillä meistä :).
Synkän salon keskellä eka vuoteni ennen koulun alkua kasvaneena en osaa karhua pelätä, mutta suuresti kunnioitan upeaa otusta. Marjassa ollessa mummoni kolisutteli ämpäreitä ( siihen aikaan ei ollut muovisia nähtykään ) jotta otsot osaisivat väistää. Joskus äitini kertoi kuulleensa karhun äänet - käpälän läimäisyt ja rytinää. Mutta ei ollut näköhavaintoa, perääntyi itse takaperin tuijottaen äänen suuntaan, juoksi kun pääsi lähelle tietä. Metsästäjät kertoivat myöhemmin, että ihan siinä lähellä missä hän seisoi, olikin ollut karhun talvipesä.

Kirjoita Kommentti
Kommentointi on lukittu.

busy
Viimeksi päivitetty ( 01.06.2014 10:06 )  

Tuoreimmat kommentit


 
Löydä meidät Google+ -palvelusta
Luotu 0.066 sekunnissa.