Sepänkylä. Kun lähestyy Kirkkonummen keskustaa Masalan suunnalta ja kääntyy Gesterbyntielle, vakuuttuu siitä, että toista kertaa Kirkkonummea ei luovuteta vapaaehtoisesti kenellekään: Danibackan tilaa vartioi kaksi suurta tykkiä. Tosin tykkien piiput on kyllä suunnattu idän sijasta etelään, joten seuraavaksi satunnainen ohikulkija tulee pohtineeksi mahdollisia naapuruusriitoja.
Todellisuudessa tykkien takana on sangen ystävällistä ja vieraanvaraista väkeä. Danibackan tilalla asuvat Inger Huldin ja hänen miehensä Torbjörn Snabb. Tykit puolestaan omistaa pariskunnan vanhoja aseita harrastava poika Patrik Snabb, jonka kotiin ne eivät mahdu. Toisella tykeistä on kuitenkin historiassa yhteys Danibackaan, vaikka niillä ei tilaa olekaan puolustettu.
Suurempi pihalla olevista tykeistä on kenttäkanuuna 105, joka saatiin jatkosodan alussa sotasaaliiksi Porlammilla Viipurin eteläpuolella, kun Viipuria puolustaneet neuvostoliittolaisjoukot jäivät kenraaliluutnantti Karl Lennart Oeschin luomaan mottiin kaupungista vetäytyessään. Tämä ns. Miljardimottina tunnettu piiritys laukesi 1.9.1941. Sotatoimiin osallistui myös 8. divisioonaan kuulunut osittain ruotsinkielinen jääkärirykmentti 24 (JR24), jossa taisteli ja myöhemmin kaatui kolme Danibackasta kotoisin olevaa miestä.
Alunperin suomalaisten suunnitelmiin ei kuulunut hyökätä Viipurinlahden yli ja muodostaa sillanpäätä Viipurin eteläpuolelle, mutta kenraali Oesch keksi tämän keventääkseen neuvostoliittolaisten keskemmälle Kannakselle suuntaamaa painetta. Neuvostoliittolaiset yrittivät pitää huoltoyhteytensä avoinna, ja näin heille ei jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin sitoa osa keskiselle Kannakselle suunnatuista joukoistaan tätä uutta huoltoyhteysuhkaa vastaan.
Kyseisellä tykillä on siis ammuttu suomalaisia sotilaita Porlammilla, mutta heti sotasaaliiksi saamisen jälkeen se suunnattiin entisiä omistajiaan vastaan suomalaisten toimesta. 105 millimetrin putki kanuunassa antoi kantomatkaa jopa 13,5 kilometriä.
Kaikkia sotasaaliiksi saatuja tykkejä ei säilytetty sodan päätyttyä, mutta tämä kyseinen kenttäkanuuna korjattiin Tampellalla 1944, ja se oli puolustusvoimilla varastossa aina 1990-luvun alkuun saakka, jolloin Patrik Snabb hankki sen huutokaupasta ja toi nykyisen Danibackan tilan puolustukseksi. Ampumakunnossa kanuuna ei enää ole: sellaisia kun eivät siviilit voi omistaa. Kanuunan piippuun onkin porattu parikymmentä reikää, joilla varmistetaan, että paine putkessa ei pysy riittävänä, vaikka kunka haluaisi kokeilla kanuunan nykyistä kantomatkaa.
Kenttäkanuunan vieressä on hieman tavallisempi ase: Boforsin 40mm ilmatorjuntatykki, joka pystyi parhaina päivinään teoreettiseen 126 laukaisun minuuttivauhtiin sarjatulella. Ase on legendaarinen ilmatorjuntakanuuna, jota käytti peräti 17:n eri valtion armeijaa toisen maailmasodan syttyessä. Kun sota syttyi, Boforsin omilla tehtailla ei ollut mitään mahdollisuuksia vastata kysyntään, ja niin näitä tykkejä valmistettiin lisenssillä miltei joka maailmakolkalla, myös Suomessa. Ensimmäiset Boforsin 40mm it-kanuunat saatiin vuonna 1939, ja ennen talvisotaa niitä oli Suomessa 44 kappaletta ja jatkosodan alussa 230 kappaletta. Jatkosodassa näillä ammuttiinkin alas noin 400 neuvostoliittolaista lentokonetta. Nyt yksi näistä ilmatorjuntakanuunoista on Danibackassa hoitamassa ilmapuolustusta. Tosin oikeasti tykki vain pelottelee ohi kulkevia lentokoneita, sillä ampumakuntoinen ei tämäkään kanuuna ole.
"...Ja lopuksi yleensä ja erikseen:
Varjele noita Suomen herroja,
etteivät ne toista kertaa
löisi päätään Karjalan mäntyyn."
(Väinö Linna: Tuntematon sotilas)
