Olen tehnyt syntiä. Tässä itsensä toteuttamisen, uran luomisen ja tasa-arvon maassa olen tehnyt syntiä ja maksanut siitä kovan hinnan. Olen ollut kotiäitinä 16 vuotta. En ole hankkinut asemaa yhteiskunnassa enkä edes ansainnut omaa rahaa. Olen antanut mieheni elättää itseäni. Olen myös siivonnut kodin, pessyt pyykit ja hoitanut lapset miehen luodessa uraa. Ruokaakin laitoin, laitoin totisesti, sillä lapseni olivat ja ovat yhä allergisia: jouduin päivittäin laittamaan useita eri ruokalajeja erilaisten dieettien mukaan.Lasteni katastrofaalinen allergia on kyllä ollut sikäli hyvä asia, että olen voinut selitellä kotiäitiyttäni kaikille paheksuville ihmisille: minun on ollut "pakko" jäädä kotiin lasteni sairauden vuoksi. Allergian ansiosta minua ei paheksuttu niin paljon, korkeintaan vähän säälittiin. Mutta jos ette kerro kenellekään, voin kertoa, olisin luultavasti jäänyt kotiin terveidenkin lasten kanssa.

Olen miettinyt, missä vaiheessa vinksahdin tasa-arvon ulkopuolelle. Mieheni olisi mielellään jäänyt kotiin, mutta humanistina en olisi pystynyt elättämään perhettä. Ainevaaintani oli väärä. Ehkä valitsin opiskelupaikkani väärin, koska minuun ei oltu kasvatettu miehistä kunnianhimoa. Tai ehkä kotiäitini oli aivopessyt minut lapsena uskomaan, että on ihanaa, kun äiti on kotona. Olen joka tapauksessa niin pahasti sekaisin, etten ole edes kokenut olevani sorrettu osapuoli, pikemminkin etuoikeutettu.

Olen ollut olemassa muita varten, ja tässä maailmassa ei saa sanoa sellaista ääneen. Olen pettänyt koko sukupuoleni - ja verottajan siinä sivussa, kun minulla ei ole ollut mitään verotettavaa. Niinpä naistenpäivänä tunnen itseni hiukan ulkopuoliseksi. Koen, että päivä on tarkoitettu niille naisille, jotka ovat olleet hyödyllisiä itselleen ja yhteiskunnalle, niille, jotka ovat puolustaneet naisten vapautta ja riippumattomuutta.

Vapaus ja riippumattomuus ei koskaan ole tarkoittanut vapautta valita kotiin jäämistä. Naisasianaiset yli puoluerajojen ovat esimerkiksi vastustaneet perheverotusta sillä perusteella, että se muka vähentää naisten vapautta käydä töissä. En koskaan ole tajunnut sitä logiikkaa. Mieheni joutui elättämään kuusi ihmistä ja tekemään sen vuoksi käsittämättömän paljon töitä, mutta verottaja kohteli häntä samalla tavalla kuin sinkkuja. En ymmärrä, miten minua olisi sorrettu, jos perheellemme olisi jäänyt hiukan enemmän rahaa käteen.

Viimeisin tasa-arvovillitys koskee hoitovapaata: se ei lisääkään äitien ja isien valinnanvapautta vaan on uusien selvitysten mukaan ansa: Hoitovapaalle jääminen vähentää ansiotuloja, ja koska hoitovapaalle jää useimmiten äiti, kysymys on tasa-arvosta. Ja tasa-arvolobbarit ovat keksineet koukun, johon valtionvarainministeriö tarttuu varmasti: kun äitien tulot pienenevät, valtion ja kuntien verotulot jäävät pienemmiksi. Töihin vaan koko porukka!

Ihan häpeällisesti tunnustan, että meillä on ollut hauskaa - siis lapsillani, miehelläni ja minulla. Moni asia, joka työssä käyvien vanhempien perheissä aiheuttaa ongelmia, sujui ilman sen suurempia murheita, kun vielä olin täyspäiväinen äiti. Mutta lohdutukseksi kateellisille voin kertoa, että maksoin valinnastani ja maksan siitä lopun ikääni:

Menetin vuosien palkan, enkä koskaan elämässäni ole ollut shoppailemassa: siihen ei ikinä ole ollut rahaa. Menetin myös mahdollisuuteni saada eläkettä. Eipä tarvitse virua missään laitoksessa kovin kauaa, kun kuolen nälkään ennen sitä. Menetin myös ihmisarvoni monen silmissä: useasti kävin mielenkiintoisia keskusteluja ihmisten kanssa, kunnes he kuulivat minun olevan kotiäiti. Sen jälkeen keskustelu tyrehtyi, sillä kotiäitien kanssa ei juuri keskustella. Kotiäidit ovat tyhmiä.

Luuseriksi muutuin kuitenkin vasta sitten, kun yritin saada töitä. Ihan turhaan. Äidin ammattia ei todellakaan arvosteta Suomessa. Saksassa kotiäidit sen sijaan ovat haluttua työvoimaa, koska työnantajat tietävät heidän venyvän mahdottomiin, pystyvän keskittymään yhtä aikaa ainakin viiteen asiaan ja olevan erittäin motivoituneita työntekijöitä. Lapsilauman kaitseminen on myös hyvää johtajakoulutusta, vaikka suomalaisen liike-elämän on sitä mahdoton tunnustaa.

Mutta minä en siis kelvannut kenellekään. Niinpä minun oli pakko perustaa oma lehti. Ehkä minustakin Verkkonummen avulla vielä joskus tulee yhteiskuntakelpoinen. Saatan jonain päivänä saada jopa palkkaa.

Tarinani todella osoittaa, että lasten hoitaminen kotona voi todella olla loukku. Mutta sen sijaan, että työnantajia rohkaistaisiin ottamaan työhön palaavia äitejä töihin, nyt pohditaan kotihoidon tuen muuttamista ja jopa kehotetaan kuntia luopumaan kuntalisistä, jotta naisia ei kannustettaisi "jäämään loukkuun". Jälleen kerran lapset pannaan naisten tasa-arvon maksajiksi, sen sijaan, että yhteiskuntaa muutettaisiin sellaiseksi, että sekä lapsilla että heidän molemmilla vanhemmillaan olisi hyvä olla. Minua ei kiinnosta sellainen tasa-arvo.

Niin että minä en ole arvollinen viettämään naistenpäivää. Viettäkää te oikeat naiset sitä. Minun täytyy mennä laittamaan lapsille ruokaa.